Mäkihyppy

Mäkihypyn kotipaikkana pidetään yleisesti Norjan eteläosassa sijaitsevaa Telemarkin lääniä ja kylää, joka on tunnettu sekä suksistaan että mäenlaskijoistaan. Hiihdon ja talviurheilun kehittäjä Sondre Nordheim hyppäsi kuuleman mukaan mäkeä Telemarkissa jo 1800-luvun puolivälissä. Mäkihyppysukset eivät 1890-luvulle mennessä eronneet pujottelussa tai maastohiihdossa käytettävistä suksista.

Suomessa mäkihyppyä on harrastettu jo yli 100 vuotta. Ensimmäiset mäenlaskukilpailut (mäkihypystä tuolloin käytetty nimitys) järjestettiin vuonna 1889 Katajanokan kallioilla Helsingin Sporttiklubin toimesta. Tuolloin voittajaksi selviytyi Suomessa asunut norjalainen insinööri Christian Nielsen. Suomen ensimmäiset varsinaiset mäkihyppymäet rakennettiin vuonna 1905 Kajaaniin ja Helsingin Alppilaan. Tällä hetkellä mäkihyppyä voi harrastaa ympäri Suomen ja läpi vuoden. Hyppyrimäkiä Suomesta löytyy K6-mäistä alkaen aina pitkiin suurmäkiin asti.

Hyppyrimäet

Mäkihyppymäet luokitellaan neljään kategoriaan: pienet mäet, normaalimäet, suurmäet ja lentomäet. Pieniä mäkiä käytetään harjoittelussa sekä nuorten ja lasten kilpailuissa. Suomessa kilpaillaan kuitenkin myös SM-tasolla pienessä mäessä, jolloin mäen K-piste on 50 metristä 75 metriin. Seuraavaksi suuremmassa normaalimäessä K-piste sijaitsee 75–99 metrissä. Muun muassa yhdistetyn kisojen maailmancupissa hypätään normaalimäestä.

Aikuisten kisoissa käytetyin mäki on suurmäki, joissa hypätään myös nykyään suurin osa maailmancupin kisoista. Suurmäen K-piste sijaitsee 100–130 metrissä. Janne Ahonen hyppäsi vuonna 2005 Saksan Willingenin suurmäessä, joka on maailman suurin suumäki, virallisen mäkiennätyksen 152 metriä.

Maailmassa on kuusi lentomäkeä, Vikersundbakken Norjan Vikersundissa, Letalnica bratov Gorišek Slovenian Planicassa, Kulm Itävallan Tauplitzissa, Heini-Klopfer-Skiflugschanze Saksan Oberstdorfissa, Čerťák Tšekin Harrachovissa ja Copper Peak Yhdysvaltojen Ironwood Townshipissä, Michiganissa. Lentomäkiä ollaan lisäksi suunnittelemassa muuan muassa Suomessa Ylitornioon, Nilsiälle ja Kemijärvelle.

Lentomäistä hypätään kaikkein pisimmät hypyt, mutta niitä käytetään harvoin. Lentomäen maailmanmestaruuskilpailut järjestetään joka toinen vuosi ja niiden lisäksi lentomäistä hypätään maailmancup- tai MM-kisojen yhteydessä. Pisin hyppy lentomäestä on itävaltalaisen Stefan Kraftin hyppäämä 253,5 metriä Norjan Vikersundbakkenin mäessä, joka K-piste on 200 metrissä.

Hyppyrimäet

Tyyli

Mäkihyppysuorituksen pisteytys perustuu hypyn pituuteen ja hyppyä valvovien tuomarien antamiin tyylipisteisiin. Tuomareita on viisi ja heidän antamistaan pisteistä lasketaan hypyn kokonaispisteisiin kolmen tuomarin äänet jättäen pois ylimmän ja alimman arvostelupistemäärän pisteet. Arvostelukriteereinä käytetään suksien ja vartalon asentoa hypyn eri vaiheiden aikana ponnistuksesta ilmalentoon ja alastuloon.

Aiemmin mäkihyppy kuului telemark-lasketteluun, josta tulee yhä nykyisinkin alastulon yhteydessä käytettävä nimitys telemark-tyyli. Hypyssä arvioitiin aluksi pelkästään tyyliä, eikä hypyn pituutta edes mitattu. Kun mäkihyppy kehittyi vihdoin omaksi lajikseen, suoritukselle annettiin pisteitä hypyn pituudesta ja tyylistä. Mäkihypyn tyyli on kehittynyt ja vaihdellut historian aikana paljon. Alkuun ilmalentoasennossa polvet taivutettiin koukkuun rintaan kohti. Vartalo suoristettiin vasta alastulon jälkeen ennen loppuliukua. 1900-luvun alussa suomalaisten hyppääjien kehittämänä alettiin käyttää pystyasentoa. Hyppyjen pituudet jäivät tavallisesti 30 metriin ja tyylipisteitä annettiin vain pystyssä pysymisestä. Myöhemmin arvosteluun otettiin mukaan muita tekijöitä, kuten käsien asento, laskuasento ja ehkä merkityksellisempänä alastuloasento.

Tyylikkäimpänä alastulona pidetään yhä nykyäänkin lajin syntypaikan nimen mukaan periytynyttä telemark-alastuloa. Hyppääjät joutuvat kuitenkin usein suorittamaan alastulon tasajaloin välttääkseen kaatumisen, joka vähentäisi tyylipisteitä huomattavasti ja olisi luonnollisesti huomattavasti vaarallisempaa. Onnistuneessa suorituksessa ainoastaan kilpailijan sukset saavat osua maahan alastulon jälkeen, jos mikään ruumiinosa koskettaa maahan ennen kaatumisrajaa, hyppy katsotaan kaatuneeksi.

1980-luvun lopulla ruotsalainen Jan Boklöv kehitti niin sanotun V-tyylin, joka on muodostunut nykyään suosituksi hyppypituuden merkityksellisen kasvun ansiosta. V-tyylistä, jossa suksien kärjet avautuvat lentovaiheessa V-kirjaimen muotoisiksi, vähennettiin tyylipisteitä, mutta huomattavasti kasvaneen lentomatkan takia tyyliä käyttäneet hyppääjät pystyivät silti voittamaan kisoja. V-tyylin yleistyttyä tyylipisteiden vähentämisestä luovuttiin.